Talvesta

Tiesin että tästä talvesta tulee vaikea ja voi olla että tästä tulee vielä odotettua vaikeampi. Olen pystynyt ratkaisemaan muutamia terveyteeni liittyviä ongelmia tänä vuonna ja olen selvinnyt loukkaantumisista paremmin kuin ennen. Lisäksi kuntokäyrä on vieläkin kovassa nousussa ja lappaan aina vain lisää kiekkoja levytankoihin salilla. Näidenkin asioiden jälkeen yleinen fiilis on pakkasen puolella.

Viime talvena olin todella väsynyt ja voimaton, eikä tämä talvi näytä poikkeavan siitä. Tuntuu siltä kuin olisin vuosi vuodelta herkempi kylmälle tai sitten valon puute yleensäkin tekee valmiiksi vittuuntuneesta yleisestä fiiliksestä sen verran pahemman että se yksinkertaisesti on liikaa. Paskaa fiilistä on helpompi sietää kun ei tarvitse kerrospukeutua ja luistella ulkona. Lisäksi tuntuu että kesällä saa helpommin seuraakin, viime kesänä harva se päivä ei tavannut jotakuta mutta talvella porukka tuntuu linnoittautuvan omiin ympyröihinsä.

Tällä viikolla tein kuntosalilla omia henkilökohtaisia ennätyksiä. Olin todella hermostunut ennen ensimmäistä sarjaa ja jos paino olisi jäänyt rinnalle niin loppuviikko olisi ollut varmaan pilalla, viime viikolla minulla jäi vähän pienempi paino rinnalle mutta tällä viikolla rauta nousi hämmästyttävän kevyesti. Minulla oli ennakkoon hyvä fiilis treenistä koska käsivarsista tuntui löytyvän kokonaan uusia lihaksia mutta pelkäsin että tämä tunne ei kantaisi suoritukseen ja että olin arvioinut kehitykseni väärin. Onneksi en arvioinut mitään väärin ja tavoiterauta lähti yllättävän helposti liikkeelle, tein hyvin siistit sarjat. Kaikki meni niin hyvin että piti monta kertaa varmistaa että tangossa oli varmasti oikea määrä rautaa. Outoa ajatella että puoli vuotta sitten tietyt kuntotavoitteet tuntuivat olevan valovuosien päässä ja yht’äkkiä sinulla on 10 kiloa matkaa maaliin.

Tavoitteet eivät kuitenkaan jää tähän. En halua kehittää itselleni varsinaista kehonrakentajafysiikkaa mutta jotain minulla on mielessä. Dieettikin alkaa jossain vaiheessa mutta se alkaa vasta sitten kun kaikki voimatavoitteet on täytetty, on todella hankalaa nostaa isoa rautaa samaan aikaan jos on tiukka dieetti meneillä. Tiedän että sen pitäisi joidenkin dieettien mukaan onnistua mutta itselläni ei ole sellaista energiaa miettiä mitä syön, syön mitä saan niin paljon kuin sitä saan. En halua antaa kropalleni tekosyitä sairastella, tuntuu että olen jatkuvassa palautumisen tilassa muutenkin niin henkisesti kuin fyysisesti joten parempi pitää itsensä tasaisen ravittuna, ehkä vähän ylikin.

Vyötärö on pysynyt kaikesta syömisestä huolimatta samana, farkut ovat alkaneet ahdistamaan reisistä ja takaa plus muutamat hupparit jotka olen ostanut ovat alkaneet käydä selästä ahtaaksi. Kehitystä siis tulee. Hauista en enää aktiivisesti treenaa koska kokonaisvoiman osalta hauis on hyvin pieni tekijä, jos palaan kehonrakennustyyliseen treeniohjelmaan niin siinä sitten pitää ottaa sitä takaisin. Toisaalta se miltä hauis näyttää tuntuu aika triviaalilta jos vaan kokonaisvoima kasvaa. 

En ole tehnyt tänään tuntiakaan töitä.

Taas yksi mitätön viikko takana

Minulla ei ole energiaa suunnitella pidemmän päälle, olen päivästä päivään väsynyt, turhautunut ja vittuuntunut. Ainoat hetket kun tunnen itseni normaaliksi, vahvaksi, turvassa ja ohjaimissa on kun nostelen painoja. Tunnen oloni turhaksi kun en ole treenaamassa. Ainoa asia jota odotan ja josta saan aitoa tyydytystä on myös se joka vie minut entistä kauemmaksi useista ihmisistä joiden kanssa minun pitäisi paperilla olla erittäin yhteensopiva. Ehkä olen eri eläin mitä kaikki nämä vuodet olen luullut. En tiedä mikä minä olen ja jos mietin mitä olin niin siihen on yhtä vaikea vastata. Tuntuu että koko idea minusta on ollut aina olemassa pääni sisällä, ei ihmisten keskellä. Nyt kun se joutuu ihmisten keskelle en yhtään tiedä tuloksesta, voi ihan hyvin olla että olen valinnut väärät ihmiset. Jos olisin ollut olemassa ihmisten keskellä aina niin tätä mielipahaa ei tarvitsisi käydä läpi.

Minä vain olen ja alan todella väsymään siihen että olemista pitää maksaa niin korkeaa hintaa.

Pahat mielessä, vanhat ja väsyneet ajat

Olen huomannut että mitä vahvemmaksi ja vittuuntunemmaksi tulen sitä enemmän olen alkanut miettimään että haluan tehdä jotain pahaa. Tällä en siis tarkoita mitään väkivaltaista vaan sellaista käytöstä josta joku voisi hiljaisin sanoin juoruta mutta harva uskaltaisi kysyä. Tuntuu jotenkin että on varaa ottaa enemmän riskejä tai sitten tämä jatkuva vittumainen elämä on alkanut turruttamaan niin paljon että tyhmätkin ideat alkavat tuntua hyviltä.

Sitä on niin vaikea olla oma itsensä kun ympäristösi ei palkitse sinua siitä millään tavalla. Minulla on aika vähän seuraa elämässäni jossa tunnen itseni normaaliksi. Tapasin vähästä aikaa vanhoja koulukavereitani ja hämmästyin mitenkä huonoon kuntoon jokainen heistä oli mennyt. Köyhyys ja renttuelämä paistoi heistä jokaisesta läpi, eikä se ollut millään mairittelevalla rokkielämä-tyylillä. Yksi oli lihonut muodottomaksi, menettänyt pari hammasta ja alkanut kaljuuntumaan. Toinen näytti anteeksi nyt mutta vähän ”syöpäpotilaalta” ja siltä että ei ole saanut hyviä yöunia useaan vuoteen. Kolmannella oli tanakka pieni kova kaljamaha ja tikkukädet. He olivat vanhentuneet todella huonosti. Silti he vitsailivat ja olivat kuin aina, ei yhtään huolta huomisesta ja läppä lensi. Aivan kuin vuosi olisi ollut 2004. Itse en oikein päässyt sisälle siihen maailmaan enää, tunsin itseni ulkopuoliseksi siinä iltaa istuessa. Aivan kuten tunnen itseni ulkopuoliseksi työpaikallani ja aivan kuin tunsin itseni ulkopuoliseksi opiskellessani.

Minun teki mieli sanoa heille että te kaikki näytätte onnettomilta ja väsyneiltä. En kuitenkaan noilla sanoilla mutta perusidea olisi ollut tuo. Jokainen heistä oli myös työtön. En kuitenkaan voinut sanoa sitä koska vaikka he näyttivät miltä näyttivät heillä oli hauskaa – toisin kuin minulla. He olivat ehkä ulkoisesti rempallaan mutta minä olen sisäisesti. Tai sitten olen vain draamakuningatar, olenhan henkisesti aivan täysin tasapainoinen. Tarkoitan siis siitä miten yksilö kokee elämänsä laadun. Veikkaan että he kokevat sen paremmaksi kuin minä omani vaikka paperilla minulla on kaikki paremmin. Sitten taas minulla voi olla kohtuuttomat odotukset. Mietin kuitenkin että eikö kukaan heistä oikeasti tajua kuinka huonossa kunnossa he ovat ja jos tajuaisi mitä työkaluja heillä on käsitellä asiaa?

Olen huomannut että tähän mennessä mukavinta seuraa minulle on olleet urheilijat. Itsevarmat, keskittyneet ja vahvat ihmiset. Oikeastaan se on järkeenkäypää koska haluan itse olla sellainen. Se on hyvin terapeuttista olla vahva, siis yksinkertaisesti vahva. En puhu nyt mistään testomies-vahvasta joka verisuonet pullistellen nostaa suomen ennätyksiä. Puhun sellaisesta vahvasta jollaiseksi jokaisen pitäisi pystyä oikeanlaisella harjoittelulla kehittymään ja siinäkin on jo paljon vahvaa. Ei siis ole mistään tee ruumiinpainolla x-toistoa perusfitnessistä kyse vaan ihan raa’asta painojen nostelemisesta.

Mitä pahuuksia sitten on mielessä? Olen erityisesti miettinyt että minun pitäisi alkaa metsästämään niitä yhden illan juttuja. Minä en osaa tehdä mitään sen naisen suhteen jonka haluan, elämäni on vääränlaista sitä varten ja olen elänyt liian kauan sellaisten ihmisten ja tilanteen ympäröimänä että edellytykseni häneen eivät todennäköisesti ole enää olemassa. Olen myös suoraan sanottuna kyllästynyt siihen ajatukseen että heti kun tapaan jonkun naisen pitäisi mennä suoraan parisuhteeseen, minä en ole saanut hupiani enkä minä enää tästä nuorene. Jos elämäni olisi ollut mukavampaa en tätä ”hupia” tarvitsisi koska aito rakkaus ja positiivinen odotus tulevaisuudesta voittaa aina tämän mitä nyt suunnittelen, mutta nyt tuntuu siltä että voisin kokeilla niitä asioita joista en ennen ajatuksen tasolla pitänyt. Pelkästään sen vuoksi jo että haluan nähdä mitä tapahtuu ja miksi olen ollut tätä vastaan – ehkä siihen ei ollutkaan syytä?. Todennäköisesti siihen oli hyvä syy minulla mutta sitä syytä ei välttämättä enää ole, tai sitten se on mutta se on toinen syy.

Olen romantikko, nörtti ja yleensäkin nössö alemman tason ruikuttaja beta-uros. Se ei palkitse tässä maailmassa. Eikä se muutu pelkästään painoja nostelemalla, mutta vittuuntuminen ja epätoivo auttaa. Ehkä teen alkuun jotain tyhmää ja katsoa minkälainen toinen versio minusta sen johdosta syntyy. Ehkä pidän näkemästäni ehkä en pidä. Kenties jokin tyhmä juttu aloittaa tapahtumaketjun joka päätyy sillä että nostan kytkintä ja häivyn paikalta ja muutan oikeaan kaupunkiin oikeiden ihmisten ympäröimäksi oikealle työpaikalle.

Toisaalta olen jo pitkään miettinyt että pitäisi tehdä jotain tyhmää. En koskaan kuitenkaan tee. Kirjoittelin ennen tällaisia tekstejä parin kuukauden välein. En toisaalta yhtään yllättyisi jos se jonkin tyhmän asian tekeminen olisi teksti tekstiltä lähempänä.

En ymmärrä miksi minulla ei voi olla menneisyydessä eikä nykyhetkessä normaaleja ihmisiä tuttuina. Onko se liikaa pyydetty että minulla olisi sellaista seuraa jossa tuntisi olevansa samalla tasolla ja asioiden kohtaavan?.

En pidä itseäni nirsona, en minä kuvittele olevani parempi kuin muut tai yleensäkään ”paremman” seuran arvoinen. Se kuitenkin pistää miettimään kun olet valinnut olevasi sellaisen ihmisen seurassa päivittäin joka näyttää sinulle kuvia itsestään kusella jota seuraa salaa kuvattu video satunnaisesti tanssivasta naisesta. Jonka jälkeen hän päättää läpsiä jokaista naista takapuolelle ainoastaan niissä juhlissa joissa hän tietää olevansa ”niskan päällä”. Eikä nämä ole edes pahimpia juttuja mitä hän on tehnyt.

Hän on pieni vinkuva koulukiusaaja joka haluaa pitkittää peruskoulupäiviään, ehdottomasti ikävä henkilö. Hän luulee olevansa paha mutta sellainen paha joka minulla on mielessä ei kiusaa itseään pienempiä. Se paha joka minulla on mielessä on eri eläin kuin koulukiusaaja.

En tiedä ei tämäkään teksti varmaan mihinkään vie.

Kolme blogielämääni

Tämä on kolmas blogi jota pidän. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, en vaan ole koskaan ollut teknisesti kovin hyvä siinä. Minulla oli viikonloppuna niin tylsää että päätin selvittää kaivataanko lopettamaani ensimmäistä blogia missään. Kirjoitin ensimmäistä blogiani nimimerkin takaa 4 vuoden ajan, se oli osaksi poliittinen blogi. Sain sinne parhaina päivinä satoja lukijoita päivässä. Nyt kun katsoin niin keskusteluforumeilla on kyselty mitä tapahtui blogilleni. 

Hämmästyin koska en suoraan sanottuna uskonut että löytäisin mitään jälkiä. Tunne oli oudon lämmittävä kun luin tekstejä joissa harmiteltiin että blogia ei ole enää olemassa.

Tämä blogi on kolmas blogini ja myös sellainen että en haluaisi laskea tätä kolmanneksi, en koskaan uskonut kirjoittavani tällaista blogia. Odotin tämän toimivan erilaisella tavalla kuin se on toiminut, toisaalta näin jälkikäteen pitää kysyä että mitä ihmettä oikein odotin?

Tuntui hyvältä piilottaa vanhat tekstit mutta ei tämä että yhä kirjoitan tarkoita että tämä blogi jää eloon. Tämä kirjoittelu voi olla saattohoitona tälle blogin irvikuvalle tai sitten tämä voi olla pieni uusi alku. En jaksa miettiä kumpaa tämä on. Helpotti kuitenkin tavallaan nollata blogi vaikka en ole vanhoja tekstejä poistanut, ne ovat vain piilossa.

Parhaansa tekemisestä

Vielä puolitoista vuotta sitten yleistilanteeni oli huomattavasti parempi, minulla oli energiaa ja olin valmis yrittämään asioita. Jaksoin toivoa asioita mutta se aika tuntuu olevan kaukana. Nykytilanteen rakentuessa ja kehittyessä minun on ollut jatkuvasti vaikeampi tehdä parastani missään.

Tuntuu tyhmältä miettiä parisuhdetta koska en ole siinä mielentilassa että voin antaa kenellekään hyvää suoritusta. Esimerkiksi nykyiset puheluni nettieksän kanssa ovat usein hankalampia ja kiusallisempia kuin puolitoista vuotta sitten. Myös ne asiat joiden suhteen jaksan olla optimistinen ovat vähentyneet.

Tunnen oloni huijatuksi koska luulin että tekisin töitä eteenpäin katsovien ja vahvan vision omaavien ihmisten kanssa, sen sijaan huomaan että olen töissä entisten koulukiusaajien kanssa ja firma on vain kyltti ovessa. Tämä ei ole yritys tämä on paikka jossa epämiellyttävät ihmiset saavat pitkittää peruskouluaan ja tehdä rahaa siinä samassa.

Miksi minä en lähde? Yksi syy on se että kaikesta paskasta huolimatta meillä on kortteja pelaamatta, kortteja jotka voivat kääntää kaiken. Toinen syy on se että en ole tarpeeksi hyvä vielä että minulla olisi tarpeeksi itseluottamusta siihen että löydän yhtä monipuolisen ja hyvän työn muualta. Varmasti löydän paremman työilmapiirin ja kaverit toiselta paikkakunnalta mutta todennäköisesti en löydä parempaa työtä.

Parhaansa tekemisestä tuli mieleen että tutuissani ei ole yhtäkään tilastoa uhmaavaa ihmistä. Jokainen ihminen joka on tehnyt parhaansa elämässään ja menestynyt ja joka saa tehdä päivästä toiseen parhaansa sellaisten ihmisten kanssa jotka kannustavat häntä siihen. Niin jokainen tällainen ihminen on ollut jo valmiiksi oikeanlaiseen perheeseen ja ystävä/tuttavapiiriin kasvanut. Hän on ollut aina menestyvien ihmisten ympäröimä. En tunne ketään joka olisi noussut tyhjästä. Eikä sieltä kukaan omin avuin pääsekään, pitää olla sen verran karismaa ja sosiaalisuutta että voi tehdä oikeat tutut. Jos olisin kasvanut isommassa kaupungissa nuoresta iästä lähtien minun elämäni olisi hyvin toisenlaiselta.

Tämä ei kuitenkaan ole tilanne. Useimmat asiat ovat kuitenkin vielä korjattavissa, hauskaa siitä ei tule mutta sitähän ei elämä ole muutenkaan pitkään aikaan ollut.

Ainoa paikka jossa annan parhaani tällä hetkellä ja ainoa paikka jossa haluan antaa parhaani on kuntosali. Laitan loput pelinappulani voimaharjoitteluun, koen sen todella palkitsevaksi. Kukaan ei voi ottaa sinulta sitä eikä kukaan voi sitä myöskään antaa. Kukaan ei tule vierelle vittuilemaan tai sanomaan että jotain ei saisi tehdä. Jos sinä saat sen ylös se on sinun nyt ja ikuisesti, se on kaikki sinussa. Uskon että jos saan itseni siihen kuntoon mikä minulla on mielessä niin siitä seuraa jotain hyvää, en mieti minkälaista hyvää tai kuinka paljon. Pääasia on että siitä seuraa jotain hyvää. 

Olen huomannut että puhun usein kuntosalilla enemmän ventovieraiden kanssa kuin työkavereilleni. Useat näistä henkilöistä ovat sellaisia jotka saavat työkaverini hermostumaan kun he aikanaan yrittivät vuorotellen käydä salilla. Oikeastaan olen helpottunut että molemmat työkaverini luovuttivat koska en ollut ollenkaan varma että jaksaisinko katsella heitä kuntosalilla. He tunnustivat minulle jälkikäteen että heitä hermostutti kun he luulivat muiden katselevan ja tuomitsevan heitä.

Mielestäni se on ironista koska he haukkuvat vieraita ihmisiä kovaan ääneen päivästä toiseen ja heidän suustaan olen kuullut niin paljon mautonta ja ilkeää huumoria että sitä ei enää jaksa edes laittaa stressin piikkiin.

On minulla siis yksi paikka jossa voin tehdä parhaani ja koen sen palkitsevaksi, tämä asia pitää minut raiteilla ja sen vuoksi jaksan herätä uuteen päivään. 

Toivoisin että voisin tehdä parhaani muuallakin, olen monta kertaa miettinyt ja itse asiassa tehnytkin sellaisia kokeiluja että vedän täysillä töissä. Sitten motivaationi katoaa sillä hetkellä kun työkaverini taas muistuttavat minua siitä että missä olen ja keiden kanssa ja palaan takaisin säästöliekille.